Saisinko vain olla se nainen?



Oletko koskaan ajatellut millaista on olla perheen ainoa vanhempi?


Luokitteletko yksinhuoltajaäidin kouluttamattomaksi elämänkoululaiseksi joka istuu lapsivapaat viikonloppunsa paikallisessa kuppilassa epätoivoisesti etsimässä uutta isää ja elättäjää lapselleen?


Koetko kenties kuitenkin suurta empatiaa yksinhuoltajaisää kohtaan - hänhän on arjen supersankari joka hoitaa koko paletin aivan yksin, ilman naista?



Nyt voin kyllä sanoa, että vituttaa!


Välillä tulee näitä päiviä, vaikka periaatteessa kaikki onkin ihan hyvin.


Olen täysin kyllästynyt olemaan mies, nainen, isä ja äiti.


Hoitamaan kaikki kotityöt, lapsen läksyt, ajamaan nurmikon, huoltamaan auton, suunnittelemaan ja kokkaamaan viikon terveelliset ruuat, poraamaan taulut seinään uudella porakoneella jonka olen itselleni ostanut koska enhän tarvitse miestä mihinkään, kuljettamaan lasta harrastuksissa ja huoltamaan hänen moottoripyöränsä ja korjaamaan internetin yhteysongelmat.


Hetkinen, mitäs vielä en ole tehnyt? No, taloa en ole ainakaan rakentanut. Ohhoh.


Vieläkö pitäisi leipoa pullaa, ostaa seksikkäitä alusvaatteita ja vietellä mies sen jälkeen kun lapsi menee illalla nukkumaan? Ajaa säärikarvat, nyppiä kulmakarvat, vahata pois kasvokarvansa ja käyttää vielä meikkiäkin?


Ai niin, nukkuakin pitäisi kahdeksan tuntia yössä, mutta mitäs hittoa, haudassahan sitä ehtii sitten lepäämään!


Verkkareissakaan ei saisi koko ajan kulkea koska se ei ole naisellista enkä haluaisi näyttää siltä etten pidä huolta itsestäni.


En kyllä tajua, mikä helvetti tässä maailmassa on vialla, koska muistan aina kaikissa parisuhteissanikin olleeni se ainoa osapuoli joka on osannut tarttua porakoneeseen tai vasaraan että kodin pienet viat on tulleet korjatuiksi!

Ehkä olenkin oikeasti mies? Kenties viettänyt liikaa aikaa isäni kanssa remontoiden ja nikkaroiden?


Onkohan minut kasvatettu väärin, koska hoidan oma-aloitteisesti sekä "naisten" että "miesten" työt?



Äiti hoitaa hommat!


Olen maalannut kodin seinät ja katsonut You Tubesta miten vaihdetaan moottoripyörään öljyt ja miten kattolampun sokeripalan johdot yhdistetään henkeään menettämättä.


Olen opetellut vaihtamaan autoon renkaat ja opettanut poikaani olemaan kova jätkä kun olen heittänyt häntä liian kovaa pallolla vatsaan - miehethän eivät itke niin kuin tytöt sillä maailma on helvetin kova paikka.


Miehen täytyy olla mies.


Samalla olen ollut rakastava äiti joka opettaa poikaansa puhumaan tunteista ja kertonut että pojat saavat myös itkeä.


Ollut se äiti joka silittää selkää ja halii sekä pussaa niin paljon että poikaa ällöttää jo äidin hellyydenosoitukset.


Olen hoitanut haavat ja kuskannut ensiapuun kun lapsi on juossut päin kaapin kulmaa.


Siivonnut oksennukselle haisevaa mattoa kello kaksi aamulla ja herännyt töihin aamulla pitämään tyhjänpäiväisiä palavereita muka tärkeiden ihmisten kanssa.



Haluta aina saa


On aikamoinen paletti olla tätä kaikkea.


Onneksi osaan, mutta aina en vain jaksa.


Haluaisin vain keskittyä olemaan se äiti ja nainen.


Jättää miehen ja isän roolin pois elämäntehtävistäni. Mutta satun olemaan yksinhuoltaja.


Olen ollut sellainen jo seitsemän vuotta enkä muusta edes tiedä.


Kukaan muu kuin toinen yksinhuoltaja ei voi ymmärtää, miten paljon vituttaa kun joku tuttu ydinperheen äiti valittaa Facebook -päivityksessään joutuvansa yksinhuoltajaksi perheen isän lähdettyä viikon työmatkalle.


Anteeksi nyt vain, siinä kohtaa voisin sanoa että voi perkele nainen, älä valita, se mies kyllä tulee takaisin sieltä matkaltaan - siellähän se painaa duunia (ja toivottavasti vain duuniaan), sen takia että teillä on rahaa ja asunto.


Kantaa vastuun ja kortensa kekoon!


Haluaisin, etten aina olisi yksin taloudellisesti vastuussa kahdesta ihmisestä. Haluaisin tietää, miltä tuntuu kun saa jakaa vastuun toisen aikuisen ihmisen kanssa - taloudellisesti, henkisesti ja fyysisesti. Sitä voisi varmaan joskus rentoutua.

Haluaisin, että joskus voisin lähettää sen toisen vanhemman hoitaamaan keskustelut opettajien kanssa tai noutamaan lapsen treeneistä.


Lohduttamaan kun sattuu.


Haluaisin, että voisin olla kymmenen tuntia päivässä poissa kotoa luomassa sitä helvetin uraa, mutta kas vain, kunnon äiti ei jätä lastaan yksin kotiin erityistarpeineen.


Olenhan kunnon äiti.



Kunnon äiti


Kunnon äiti ei valita. Ei pyydä apua eikä häntä koskaan väsytä.


Kunnon äiti on superihminen joka leipoo mokkapalat koulun myyjäisiin klo 23 ja valvoo viikon yhteen putkeen kun lapsi sairastaa.


Silti jaksaa näyttää kauniilta ja pitää huolta itsestään.


No, voihan vittu.


Minä valitan nyt ja voin kertoa, etten muista olenko herännyt levänneenä 11 vuoteen.


En jumalauta kyllä myöskään leivo yhtäkään mokkapalaa, enkä aina edes jaksa pestä hiuksiani.


Silti en kaipaa sääliä. Itse lähdin avioliitostani koska minulle ja lapselleni oli parempi niin.


Valitsin tämän tilanteen, ihan itse.


Haluan vain purkaa vitutustani ja pukea sanoiksi niin monen yksinhuoltajan tunteet ja ajatukset joita kukaan ei kuule.

Yksinhuoltajan tuskaa ja ajatuksia kun harva ydinperheessä elävä perheenäiti tai varsinkaan isä tuskin koskaan kuulee, koska meillä ei ole tapana valittaa. Paitsi tietenkin toisillemme, sielun siskoille ja veljille jotka ymmärtävät mitä on olla mies, nainen, äiti ja isä, kaikki yhtä aikaa.


Ei ole lepotaukoja eikä omaa aikaa.


Ei ole sitä työmatkoilla luuhaavaa miestä tekee vaimostaan viikoksi "yksinhuoltajan", miestä joka maksaa kodin, ruuat ja lasten harrastukset.


Itse tässä on työt tehtävä ja lapset hoidettava. Työmatkoillakin on käyty.


Valittamisen sijaan haluaisinkin olla se ihana pullantuoksuinen äiti joka on aina iloinen ja rauhallinen. Sellainen kuin oma äitini on. Voi, kuinka korkeasti ajattelenkaan omasta äidistäni, eihän kukaan voi olla sellainen! Tosin isäni olikin aina läsnä arjessani kun olin lapsi, hoiti osuutensa ja paljon enemmänkin ja niin tekee edelleen.

En siis tuoksu pullalle.


Sen sijaan olen ylikuormittunut, muistinsa menettänyt yksinhuoltaja, joka kirjoitta post it -lapuille että muistaa katsoa kalenteria.



Kotityötkin menevät tasan


Todellisuudessa kaikki on kuitenkin ihan hyvin. Olemme terveitä ja meillä on apu lähellä.


Poikani on mahtava, empaattinen esiteini jonka tunneälylliset taidot ovat paremmat kuin yhdelläkään tuntemallani aikuisella miehellä.


Ja tämä kirjoituskin kannattaa ottaa enemmän huumorilla kuin kirjaimellisesti.


Kuitenkin välillä vain vituttaa kun yksi ihminen joutuu olemaan kaksi ihmistä, ja enemmänkin.


Tosin, kun se toinen vanhempi puuttuu arjesta, säästyyhän sitä monilta konflikteilta. Ei tarvitse koskaan riidellä kotitöiden epätasa-arvoisesta jakaantumisesta, koska hei, teen ne kaikki ihan itse!

Jos olohuoneessa on likaiset sukat, voin syyttää vain itseäni, tai ehkä korkeintaan lastani.


Tiskivuorestakaan en voi syyttää miestä. Tai en ainakaan kovin usein koska asumme eri osoitteissa.


Voin kasvattaa lapseni omilla säännöilläni, eikä minun tarvitse asettaa häntä koskaan sekavaan välikäteen kun isä ja äiti eivät ole asioista samaa mieltä.


Joskus se exä kyllä huhuilee valtameren takaa, mutta jostain syystä ääni ei oikein kantaudu tänne asti.


Olenkin itseasiassa aika onnekas.



#yksinhuoltajuus #elämä #vanhemmuus #äitiys #rakkaus #hyvinvointi #uusiblogi #kaisawellness #onnellisuus #perhe #huonoäiti #valitus #vitutus













Recent Posts

See All
This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now